Wednesday 21 February 2018

Kahvi, uskonto ja isänmaa

Mulla tuli loppuvuodesta refluksivaivoja. Eli sellasta kovempaa närästystä. Kävin lääkärissä ja sain siihen lääkityksen ja ohjeet millä asiaan voi vaikuttaa. Se mitä syö ja juo näyttelee suurtaa osaa tuossa pelleilyssä.

Oli ollut jo sitten pitemmän aikaa hyvä meininki, niin jouluaattona join aamukahvit tyhjään mahaan. Oireet palasi suhteellisen nopeasti. Lopetin siihen sitten kahvin juonnin kokonaan, juon nyt teetä aika paljon ja se on ihan hyvä korvike.

Nyt sitten kun olen asiasta jutellut tyypeille, niin vaivahan on aika yleinen. Monet ovat joutuneet turvautumaan lääkkeisiin, että oireet pysyy kurissa. Lähes kaikki kuitenkin juo vielä kahvia. En ole jaksanut tivata, että eikö kannattaisi lopettaa kahvin lipitys, että voisi ehkä lääkkeet jättää pois, joita ei yleensäkään ole tarkoitettu syötäväksi säännöllisesti.

Me ollaan eniten kahvia juova kansakunta. Se joka ei juo kahvia, on vähän oudokki. Isä on joka kerta keittämässä mulle kahvit, vaikka aina olen siitä nyt kieltäytynyt. Heitti kerran kommentin, "pitäähän sitä kahvia nyt juoda".

Sanotaan, että kahvi aiheuttaa riippuvuutta, mutta luulen että tässä on kyseessä enemmän kulttuurillinen tapa, josta on tosi vaikea päästää irti. "Että monesta asiasta olen valmis luopumaan vanhenemisen myötä, mutta kahvista en!" Mun mummo heräs kerran vakavan kohtauksen jälkeen sairaalassa ja sano ensimmäisenä että "kahvia". Tuttavapariskunnan synnyttänyt nainen sano, että kun oli synnyttänyt, niin heti rupesi tekemään mieli kahvia.

On mulla ikävä viikonlopun aamukahvia. Tabloid hesari ja aamukahvi, heippa.

Sunday 18 February 2018

Rinkka

Siivosin kellaria tarkoituksena heittää ylimääräistä kamaa pois. Muutama pussukka täyttyikin rojuista, jotka voin hyvällä omalla tunnolla raahata roskikseen.

Sitten tuli rinkka, joka vie liikaa tilaa ja on jo vähän huonossa kunnossa. Eikä meillä tarvita kahta rinkkaa. Mutta... ei musta ollut antamaan sitä pois. Sehän on ollut mun kaveri monella uskomattomalla matkalla, pitäny huolta mun matkakamoista, pysyny rinnalla niin kuin Wilson autiolla saarella.

Yhdessä elämäni suurimmassa muutoksessakin se oli suurena apuna, kun piti Lontoosta roudata elämä takaisin Suomeen. Muistan sen aamupäivän loppuelämäni, kun verkkaisesti täytin matkakaveria tavaroillani, joka rennosti loikoili sängyllä.

Eikä siinä ole edes mitään merkkejä ommeltuna tai muuta vastaavaa. Se on ihan perusrinkka ulkoisesti, mutta ei muuten. Kiitti näistä vuosista. Käydään nyt ainakin yks reissu vielä ja katotaan sitten tätä meidän juttua uudestaan.